Millan ja Matiaksen piha oli muuttunut yön aikana satumaiseksi: paksu, pehmeä lumipeite kuorrutti kaiken ja teki tutusta pihasta uuden ihmeellisen maailman. “Tänään tehdään tämän talven ensimmäinen lumiukko”, isä ilmoitti iloisesti. “Mutta ei mikä tahansa lumiukko”, Matias lisäsi, “vaan jättilumiukko!” Milla nyökkäsi innostuneena. “Sellainen, että se näkyy naapureille asti.” He pukivat ulkovaatteet päällensä ja juoksivat ulos. Isä seurasi perässä lämmin kaakao termosmukissaan. Milla ja Matias aloittivat pyörittämään pientä lumipalloa pihamaalla. Lumi tarttui siihen täydellisesti, ja pallosta kasvoi nopeasti niin suuri, että sitä täytyi työntää kahdella kädellä. Isä liittyi avuksi, ja yhdessä he saivat aikaan valtavan pallon. “Siitä tulee ainakin metrin korkuinen!” Matias arvioi. Seuraavaksi he pyörittivät hieman pienemmän pallon lumiukon päätä varten. Isä nosti pallon paikalleen. “Valmis?” hän kysyi sitten. “Ei vielä!” lapset huusivat yhteen ääneen. He etsivät pihalta sopivia tarvikkeita: kepit käsivarsiksi sekä pieniä kiviä silmiksi ja napitettavaksi mahaksi. Sitten he juoksivat hakemaan sisältä vielä porkkanan. Milla asetti porkkanan tarkasti lumiukon päähän ja pohti sitten, “Jotain vielä puuttuu…” Isä mietti hetken ja kaivoi sitten taskustaan vanhan, punaisen kaulahuivin. “Tämä kuului minulle, kun olin pieni. Lumiukko voi lainata sitä tänään.” Lapset asettivat huivin kauniisti lumiukon kaulaan, ja yhtäkkiä koko hahmo näytti siltä kuin se olisi valmis talven seikkailuihin. “Siitä tuli täydellinen”, Matias totesi tyytyväisenä. “Paras lumiukko ikinä”, Milla kuiskasi ja kosketti varovasti sen lumista poskea. Isä puristi lasten käsiä kevyesti. “Se on meidän yhteinen taideteos”, hän sanoi. He katselivat lumiukkoa hetken hiljaa ja päättivät sitten, että he rakentaisivat joka talvi uuden yhtä ison lumiukon. Mutta tämä ensimmäinen olisi aina erityinen — se, josta kaikki alkoi.
Kommentit
Lähetä kommentti