Aamu oli harmaa ja rauhallinen, juuri sellainen kuin itsenäisyyspäivänä usein. Milla ja Matias pukeutuivat lämpimiin takkeihin ja villalapasiin, sillä he tiesivät, että tänään heillä olisi tärkeä tehtävä. Isä odotti pihalla lipputangon vieressä. “Valmiina?” isä kysyi hymyillen. “Valmiina!” lapset vastasivat kuin pienessä juhlallisessa kuorossa. Suomen lippu lepäsi vielä siististi taiteltuna isän käsivarsilla. Sen sininen risti erottui kirkkaana valkoista kangasta vasten, ja Milla tunsi rinnassaan lämpimän, vähän juhlallisen tunteen. He asettuivat lipputangon ympärille. Isä avasi solmut ja kiinnitti lipun naruun, mutta antoi Millalle ja Matiakselle kunnian nostaa lipun ylös. “Vetäkää hitaasti ja tasaisesti”, isä neuvoi, “tämä on tärkeä hetki.” Milla ja Matias ottivat narusta kiinni. He katsoivat toisiinsa, nyökkäsivät ja ryhtyivät vetämään. Lippu nousi vähitellen yhä korkeammalle ja alkoi lepattamaan tuulen tarttuessa siihen. Pian se jo liehui korkealla heidän yläpuolellaan sinistä taivasta vasten. He pysähtyivät katsomaan sitä, ja pihalle laskeutui pehmeä hiljaisuus. “Kaunis, eikö?” isä sanoi matalalla äänellä. ”On”, Matias vastasi, “näyttää ihan kuin se hymyilisi.” Milla nyökkäsi. “Minusta tuntuu aina, että tämä lippu muistuttaa meitä siitä, että meillä on hyvä koti.” Isä kietoi kätensä hetkeksi molempien hartioille. “Juuri siitä tässä päivässä on kyse. Meidän Suomestamme, ja siitä, että huolehdimme toisistamme.” Hetken he vain seisoivat ja katselivat lipun rauhallista liehumista talvisessa tuulessa. Sitten he menivät sisälle, missä sinivalkoiset kynttilät oli jo sytytetty ikkunalaudoille ja kaakaon tuoksu leijui keittiöstä. Milla ja Matias vilkaisivat vielä oven raosta pihalle, jossa sinivalkoinen lippu oli kuin merkkinä siitä, että tästäkin olisi tulossa taas yksi niistä ihanista joulukuun päivistä, jotka jäisivät sydämeen pitkäksi aikaa.
Kommentit
Lähetä kommentti