Milla ja Matias astuivat olohuoneeseen, missä äiti oli juuri levittänyt sohvalle ison, pörröisen viltin ja isä sytytti ikkunalaudalle pienen kynttilän tuomaan tunnelmaa. “Tänään katsotaan meidän perheen jouluelokuva”, äiti ilmoitti hymyillen. “Se sama kuin aina?” Matias kysyi, vaikka tiesi vastauksen. “Se sama kuin aina”, isä vahvisti ja napautti kaukosäädintä. Televisio heräsi eloon, ja ruudulle ilmestyi tuttu aloitusmusiikki – sellainen, joka toi heti mieleen kuuman kaakaon, villasukat ja joulun rauhan. Milla käpertyi äidin kainaloon, Matias istui isän viereen, ja he vetivät viltin kaikkien päälle kuin luoden yhteisen talvipesän. Huoneessa leijui tuoreiden pipareiden tuoksu, ja kulhosta kuului rapinaa, kun joku nappasi välillä lämpimän suupalan. Kun elokuva eteni, lapset elivät jokaisen kohtauksen mukana. Milla nauroi ääneen, kun päähenkilö kompastui lahjapinoon, ja Matias puristi isän kättä jännittävissä kohdissa – vaikka ne eivät oikeasti pelottaneet, mutta niin oli tapana. “Muistatteko, kun katsoimme tätä ensimmäisen kerran?” äiti kysyi hiljaa. “Joo”, Milla vastasi, “Matias pelkäsi sitä hassua lumiukkoa.” “En pelännyt!” Matias protestoi, mutta hänen poskensa lehahtivat punaisiksi niin, että kaikki nauroivat. Kun lopputekstit alkoivat pyöriä, huoneessa vallitsi hetken ihana hiljaisuus. “Se on vaan aina niin hyvä”, Matias sanoi haukotellen. “Ja vielä parempi yhdessä”, äiti lisäsi ja silitti Millan hiuksia. “Ensi vuonna taas”, isä hymyili. He istuivat vielä hetken sohvalla, viltti tiukasti ympärillään, ja katselivat ikkunasta ulos. Lumi satoi hiljaa ja peitti maan valkeaan pehmeyteen. Siinä hetkessä Milla ja Matias tiesivät, että tästäkin illasta tulisi yksi joulumuisto lisää – lämmin, rauhallinen ja täynnä pienen perheen yhteistä taikaa.
Kommentit
Lähetä kommentti