Aamu oli vielä hämärä, kun Milla ja Matias valmistautuivat lähtemään päiväkotiin. He etsivät reppujaan olohuoneen sohvan alta, kun Matias huomasi jotain erikoista ihan lattianrajassa. “Hei… mikä tuo on?” hän kuiskasi ja kumartui lähemmäs. Seinän alaosaan, aivan jalkalistan kohdalle, oli ilmestynyt pieni ovi. Niin pieni, että vain hiiri olisi mahtunut siitä kulkemaan – tai tonttu. Ovi oli maalattu syvänpunaiseksi, ja sen keskellä oli pieni, kultainen kahva. Oven vieressä oli postilaatikko, jossa luki hennolla käsialalla: “Tonttuposti.” “Milla! Tule katsomaan!” Matias henkäisi. Milla hiipi hänen viereensä ja peitti suunsa kädellään. “Ei voi olla totta… tonttuovi!” He istuivat lattialle aivan oven eteen ja tutkivat sitä hetken. Tuntui, että ovi saattoi avautua milloin tahansa – ehkä juuri silloin, kun kukaan ei katsoisi. “Tietääköhän se tonttu, että me ollaan oltu kilttejä?” Matias kysyi. “Tietenkin”, Milla vastasi päättäväisesti, “mutta ehkä se haluaa vielä tarkkailla.” Postilaatikossa näkyi pieni käärö, joka oli sidottu vihreällä langalla. Milla avasi käärön varoen. Siinä luki: “Hyvää joulukuuta, Milla ja Matias. Olen muuttanut tähän seuraamaan jouluvalmistelujanne. Muistakaa: pienet hyvät teot tuottavat suurta iloa. Terveisin, Teidän tonttunne.” Lapset katsoivat toisiinsa silmät suurina. “Se tietää meidän nimet!” Matias henkäisi. “Meidän pitää varmaan kirjoittaa sille jotain takaisin”, Milla pohdiskeli. He etsivät pienen paperinpalasen ja kirjoittivat siihen yhdessä: “Tervetuloa meille. Lupamme yrittää parhaamme.” Milla taitteli kirjeen ja sujautti sen tonttupostiin. Ovi näytti hehkuvan aavistuksen, aivan kuin se olisi nyökännyt hyväksyvästi. Kun he lopulta lähtivät päiväkotiin, he vilkaisivat ovea vielä kerran. Tuntui kuin koko kotiin olisi tullut oven mukana hitunen joulun taikaa.
Kommentit
Lähetä kommentti