Aattoaamu valkeni hiljaisena ja rauhallisena. Milla ja Matias heräsivät yhtä aikaa, aivan kuin joku olisi kuiskannut heidän korvaansa, että NYT oli se erityinen päivä. He hyppäsivät sängyistään ja juoksivat olohuoneeseen, jossa edellisillan leipomusten tuoksut leijuivat vielä ilmassa. Äiti ja isä istuivat jo sohvalla höyryävät glögimukit käsissään. “Hyvää joulua!” äiti huikkasi. “Hyvää joulua!” lapset vastasivat, mutta heidän mielessään pyöri jo yksi asia. Tai oikeastaan yksi henkilö, nimittäin Joulupukki. “Tuleekohan se jo pian?” Matias kysyi ja kurkisti heti ikkunan taakse. “Se voi tulla milloin vain”, isä vastasi salaperäinen pilke silmissään. Aamu jatkui rauhallisena. Joululaulut soivat hiljaa taustalla, kuusen kynttilät tuikkivat, ja piparit maistuivat erityisen hyviltä juuri sinä päivänä. Mutta kaiken aikaa Milla ja Matias juoksivat vuorotellen ikkunaan kurkistamaan, joko ulkona näkyisi jotakin. “Siellä liikkuu jotain!” Milla henkäisi yhtäkkiä. He painoivat kasvonsa vasten lasia. Lumihiutaleet pyörivät tuulessa, ja pihan keskellä näkyi pieni varjo. Ei poro, ei tonttu — vaan naapurin Leenan kissa, joka loikki hangessa häntä pystyssä. “Ei se ollutkaan Pukki…”, Matias huokasi. “Mutta voihan se tarkoittaa, että Pukki on jo lähellä!” Milla sanoi päättäväisesti, sillä jouluna kaikki oli mahdollista. Juuri silloin, aivan kuin taianomaisesti, ovelta kuului pehmeä koputus. Lapset katsoivat toisiaan. “Voiko se olla…?” Matias kuiskasi. Isä hymyili leveästi. “No… miksi ette menisi katsomaan?” Milla ja Matias hiipivät ovelle jännitystä vatsassaan ja joulun kipinä silmissään. Juuri ennen kuin he tarttuivat kahvaan, he kuulivat ulkoa jotain, mikä sai heidän sydämensä lähes pysähtymään — pienen, iloisen kellon kilinän. Jouluntaika oli saapunut. Ja niin oli Joulupukkikin.
Kommentit
Lähetä kommentti