Lumi narisi pehmeästi Millan ja Matiaksen saappaiden alla, kun he kävelivät äidin ja isän vierellä kohti kirkon suuria puuovia. Ikkunoista loisti lämmin valo, ja sisällä kaikui hiljainen puheensorina. “Tänään lauletaan kauneimpia joululauluja”, äiti hymyili ja puristi lapsia käsistä. He astuivat sisään. Kirkon penkit olivat jo melkein täynnä, mutta he löysivät itselleen paikat, joilta näki hyvin alttarin vierelle pystytettyyn suureen, koristeltuun kuuseen. Kuusen oksilla kimaltelivat kynttiläketjut, ja niiden valo sai koko kirkon näyttämään taianomaiselta. Milla istahti lähemmäs äitiä ja silmäili lauluvihkoa. “Toivottavasti lauletaan ‘Sylvian joululaulu’”, hän kuiskasi. “Ja ‘Joulupuu on rakennettu’!” Matias lisäsi innoissaan. Pian ensimmäinen laulu alkoi. Milla hyräili hiljaa, mutta Matias lauloi täysillä — niin kovaa, että isä meinasi purskahtaa nauruun. Isä silitti Matiaksen päätä rohkaisevasti. Äänten yhteinen humina sai penkit värähtelemään hennosti, aivan kuin lempeä talvinen aalto. Sitten tuli laulu, jota he olivat toivoneet. Kun “Joulupuu on rakennettu” alkoi, Matias pompahti melkein seisomaan penkille, mutta äiti ehti vetää hänet takaisin istumaan. “Mutta tämä on mun lemppari!” Matias puolustautui. “Sinun äänesi kuuluu varmasti”, isä kuiskasi ja nauroi. Äiti lauloi kauniilla, kirkkaalla äänellään, ja Milla tunsi rinnassaan pienen ylpeyden läikähdyksen. Hän vilkaisi vanhempiaan — äidin silmät olivat lempeät ja isän hymy rauhallinen. Tuntui siltä, että juuri tässä hetkessä kaikki oli kohdallaan. Kun viimeinenkin laulu oli laulettu, Milla ja Matias jäivät istumaan vielä hetkeksi paikoilleen ihastelemaan kuusen loistoa. “Voidaanko tulla taas ensi jouluna?” Milla kysyi ovella. “Ilman muuta”, äiti vastasi, ”tämä kuuluu meidän jouluun.”
Kommentit
Lähetä kommentti