Metsä oli pukeutunut talviasuunsa. Lumi narskui jalkojen alla, kun Milla ja Matias kulkivat polkua pitkin äidin ja isän välissä, nenät pakkasesta punaisina ja silmät innosta loistaen. “Nuotiopaikalle ei ole enää pitkä matka”, isä sanoi kantaen kainalossaan pientä halkokassia nuotiota varten. “Ja siellä paistetaan makkarat!” Matias lisäsi innokkaana. Polku kaartui pienen mäen ympäri, ja pian edessä näkyi tutun nuotiopaikan kivikehä. Äiti puhdisti lumet penkeiltä ja levitti villahuovat istuimiksi. Isä ryhtyi sytyttämään nuotiota, ja pian tulen lämpö ja rätinä täyttivät pienen metsäaukion. “Kuulostaa ihan kuin tuli kertoisi tarinaa”, Milla sanoi hiljaa, kun kipinät tanssivat ilmaan. “Ehkä se kertookin”, äiti vastasi hymyillen. He pujottivat makkarat pitkiin tikkuihin ja asettuivat tulen ympärille. Makkarat sihisivät ja alkoivat saada kauniin kullanruskean pinnan. Matias käänteli makkaraansa niin innokkaasti, että se meinasi pudota liekkeihin. “Varovasti, mestarikokki”, isä naurahti ja auttoi pitelemään tikkua. Kun makkarat olivat kypsiä, he söivät ne varovasti puhallellen kuumaa höyryä pakkasilmaan. Kylmä ulkoilma teki jokaisesta suupalasta erityisen herkullisen. He katselivat kimmeltävää metsää, joka näytti siltä kuin se olisi pysähtynyt kuuntelemaan heidän rauhallista iltaansa. Kaukaa kuului vain heleä ”titityy” ja satunnainen oksan rasahdus talitintin lennellessä läheisillä kuusen oksilla. “Onpa täällä hiljaista”, Matias huomautti. “Ja rauhallista”, äiti sanoi, “täällä metsän keskellä kaikki kiire unohtuu.” Kun makkarat oli syöty ja tikut puhdistettu, he alkoivat tehdä lähtöä. “Pitäisikö meidän tehdä tästä perinne?” Milla kysyi kotimatkalla. “Ehdottomasti”, isä vastasi, “joka talvi, sama paikka.” Ja niin he kulkivat takaisin kotiin jättäen taakseen jäljet, jotka katosivat hiljalleen leijuvaan lumisateeseen.
Kommentit
Lähetä kommentti