Naapurin Leenan keittiö tuoksui jo ovella niin hyvältä, että Milla ja Matias melkein unohtivat ottaa kengät pois. He olivat tulleet auttamaan Leenaa piparien paistossa. ”Tervetuloa, pikku leipurit!” Leena hymyili ja ojensi heille kumpaisellekin essun. Pöydällä odotti iso taikinakulho ja kaulimien vieressä rivi muotteja: tähtiä, enkeleitä, tonttuja ja yksi hassu muotti, joka näytti vähän vinksahtaneelta. “Mikä tuo on?” Matias kysyi nauraen. “Se on vanha kuusimuotti, vähän vääntynyt vuosien varrella”, Leena selitti, ”mutta sillä tulee kaikista parhaat piparit.” Milla otti kaulimen ja alkoi rullata taikinaa tasaiseksi. Matias nappasi muotit, ja pian pöytä oli täynnä muottien jättämiä jälkiä ja pieniä taikinapaloja, jotka katoilivat suuhun silloin, kun Leena ei katsonut. “Ei liikaa maistiaisia, muuten pellille ei jää mitään!” Leena torui leikillään. Ensimmäinen pellillinen täyttyi nopeasti ja Leena sujautti sen uuniin. Matias istui jakkaralle ja heilutteli jalkojaan odottavaisena. “Minusta tuntuu, että näistä pipareista tulee erityisen hyviä”, hän sanoi. Pian uunin luukku avattiin, ja lämpö höyrysti hetkeksi koko huoneen kuin pehmeäksi pilveksi. Leena nosti pellin pöydälle. Piparit hehkuivat ruskeina ja kauniina. Ja kaikista herkullisimmilta näyttivät ne, jotka oli tehty vanhalla kuusimuotilla. “Siinä näette”, Leena sanoi, “vanhoissa muoteissa on usein eniten taikaa.” Milla ja Matias koristelivat piparit sokerikuorrutteella ja ripottelivat päälle pieniä nonparelleja. Keittiössä kaikui nauru, lusikoiden kilinä ja joulun lempeä kolina. Kun he lopulta lähtivät kotiin piparipussi kainalossa, Milla kuiskasi: “Minusta tuntuu, että Leenan luona joulua on aina vähän enemmän.” Matias nyökkäsi. “Varsinkin silloin, kun on piparinpaistopäivä.”
Kommentit
Lähetä kommentti