Lumihiutaleet leijuivat taivaalta kevyinä kuin untuvat, kun Milla ja Matias kulkivat äidin kanssa kohti pulkkamäkeä. Heidän hengityksensä muodostivat pieniä höyrypilviä ilmaan, ja lumi narskui kengänpohjien alla. Jokaisella oli mukanaan oma pulkka: Millalla punainen, Matiaksella sininen ja äidillä vanha, puinen kelkka, jota hän kutsui “kiituriksi”. “Tämä mäki on täydellinen!” Matias huudahti, kun he olivat päässeet mäen juurelle. “Jokainen mäki on täydellinen, kun on hyvä pulkka”, Milla vastasi ja taputti omaansa hellästi. Lapset kirmasivat mäkeä ylös, pulkat kolisten perässä. Huipulla he pysähtyivät ja katselivat hetken maisemaa: puita, joiden oksille lumi oli rakentanut pieniä valkoisia torneja, ja kauempana näkyvää kylää, joka näytti kuin satukirjan sivulta. “Valmiina?” Milla kysyi. “Valmiina!” Matias vastasi ja asettui pulkkaansa. “Kolme… kaksi… yksi!” äiti huusi ja tönäisi heidät matkaan. He kiisivät alas mäkeä naurun saattelemana. Kylmä tuuli kutitti poskia ja lumi pöllysi jalkojen ympärillä, kun pulkat liukuivat alas kuin kaksi rakettia. Äiti tuli perässä omalla kelkallaan ja pysähtyi alhaalla heidän viereensä tyylikkäällä kaarteella. Lapset katsoivat toisiaan ja virnistävät: “Äiti pääsi pisimmälle!” He laskivat uudestaan ja uudestaan – milloin kilpaa, milloin rinnakkain, milloin kaikki saman kelkan kyydissä. Kun heillä alkoi olla nälkä, äiti kaivoi repusta eväsleivät ja lämpimät mehutermokset. He istuivat syömään mäen laidalle ja katselivat, kuinka aurinko alkoi laskea ja taivas sai hennon vaaleanpunaisen sävyn. “Tämä oli paras päivä pitkään aikaan”, Milla sanoi. “Ja paras mäki ikinä”, Matias lisäsi. Äiti hymyili heille molemmille. “Paras seura tekee parhaat mäet.” Sitten he laskivat vielä yhden viimeisen kerran ennen kuin suuntasivat kotiin posket punaisina ja sydämet täynnä talven riemua.
Kommentit
Lähetä kommentti